Talouselämä siteeraa viikonlopun New York Timesia, jossa kolumnisti Thomas Friedman näkee talouden käännekohdan siellä missä muut näkevät laman.
Mitä jos…
“koko kasvumalli, jonka olemme luoneet 50 viime vuoden aikana on kestämätön taloudellisesti ja ekologisesti ja että vuonna 2008 törmäsimme seinään – kun sekä luontoäiti että markkinat sanoivat: ‘Ei enää’.”? [lue lisää Talouselämästä]
Friedmanin kuvaus maailmantalouden kasvua ylläpitäneestä kampiakselista Yhdysvallat-Kiina on yksinkertaisuudessaan vetoava. Viimeisen 2 vuosikymmenen ajan Yhdysvallat rakensi koko ajan lisää kauppoja, joissa myytiin Kiinassa ympäristöstä piittaamattomalla tavalla valmistettuja tavaroita. Saamansa rahat Kiina lainasi Yhdysvalloille, joka rakensi lainan turvin lisää kauppoja, joissa myytiin lisää kiinalaista kertakäyttötavaraa…
Esitys yltää ihan myyttisten suurien tarinoiden joukkoon, riippumatta siitä onko se totta.
Jos talouskriisin taustalla on sekä finanssipolitiikan lyhytnäköisyys että ekologisen kasvun rajat, toivutaanko tästä koskaan? Friedman on lohdullinen. Jos nyt suunnataan elvytys puhtaaseen energiaan, energiatehokkuuteen ja materiaalitehokkuuteen, seuraava talouskasvu on terveemmällä pohjalla.
Ei sekään ikuisesti kestä, but who wants to live forever, anyway?