Viime viikot on ihmetelty Vihreiden kantaa yrittämiseen. Halutaanko osinkoveron korotuksella tappaa yrittämisen halu? Kansanedustajia myöten on ehdotettu, että Vihreän työministerin pitäisi ennemmin pohtia toimia, joilla tuetaan työllistäviä yrityksiä.
Juuri työllisyyttä ja kasvuyrittäjyyttä Vihreät haluavat tukea. Nykyinen osinkoverotus ei kaikilta osin toimi tähän suuntaan.
Yrittämisen kannustimeksi tarkoitettu matala verotus on johtanut verokeinotteluun. Viime vuosina rajusti kasvaneet tuloerot selittyvät suurelta osin sillä, että suurituloiset ovat voineet muuntaa palkkatuloja osingoiksi. Tämä ei ole yritysten eikä Suomen talouden etujen mukaista.
Nykyinen osinkovero kannustaa yrityksiä myös kasvattamaan nettovarallisuuttaan. Vaikka vahva tase auttaa yrityksiä esimerkiksi selviytymään talouden notkahdusten yli, sillä on varjopuolensa. Tutkimus ja kehitys voivat unohtua. Yritys, joka koneiden ja tehdassalien sijaan investoi tuotekehitykseen, ei saakaan maistuvaa veroporkkanaa. Jos tulevaisuuden Suomi aikoo elää muustakin kuin metsästä ja malmista, on kannustettava myös osaamisen kehittämiseen.
Osinkoverotuksen on lisäksi oltava tasapuolista. Kun pääministeri Vanhasen arvion mukaan veroja joudutaan nostamaan arviolta 2 miljardin euron edestä, ei Vihreistä ole kohtuutonta, jos 10-15 % tästä kerätään pääomatuloista.
Osinkoverotuksessa on parannettavaa. Sen pitää kannustaa todellista yrittämistä, ei verosuunnittelua, ja sen veroporkkanaa on tarjottava myös tuotekehitykseen panostaville tulevaisuuden kasvuyrityksille. Näin edistetään tehokkaasti myös työllisyyttä.
Anton Simolin ja Saska Tuomasjukka
Vihreitä yrittäjiä jo vuodesta 2009
Julkaistu Kunnallislehden mielipidepalstalla 9.2.2010
Ettei siinä nyt vaan paha pappi omaansa saarnaa, vai miten sitä ennenvanhaa kyseltiin. No, se joka härjillä ajaa, se härjistä puhuu.
Ei vaiskaa, kyllä tuo itsensä yhtiöittäminen ja tuotteistaminen aika krouvia touhua on, ja muukin veronkierto. Onpa Suomeen tullut semmoinenkin joukko, jotka suuristakaan tuloista eivät maksa kunnallisveroa, mutta nauttivat kaikista kunnan tuottamista palveluista. Lieneekö Paimiossa?
Koskahan nousee vakavasti pöydälle vaatimus progressiivisesta kunnallisverotuksesta.
Mutta mitäs nästä, vilpittömät onnittelut pian satavuotta täyttävälle Vihreälle yritykselle. Kai silloin saa tulla kakkukahveille?
Kaikki tuoreet yrittäjät ovat vihreitä, vaikka äänestäisivät kokoomusta. Mitä tuoreempia, sitä vihreämpiä.
Samalla periaatteella kirjoitetimme kuten muutkin, eli omaa etua ajaen. Tosin meillä se tarkoittaa firman etua, joistakin aiemmista kirjoittajista voisi väittää oman kukkaron olleen firman kukkaroa tärkeämpi.
Kahveeta saa varmasti 100 vuoden päästä, ja ennakkokahvejakin tarjoillaan varmaan jo vuoden jälkeen. Tai sitten, kun ensimmäiset tuotteet on kaupan hyllyllä.
Ennen kuin savu tupruaa ja tulesta ei ole tietoakaan, alkaa jo keskustelun vaikutukset näkyä. Toivottavasti saadaan aikaan sellainen ratkaisu, joka ei aja meitä aikaisempaan tasekauppojen maailmaan.
“Tosin meillä se tarkoittaa firman etua, joistakin aiemmista kirjoittajista voisi väittää oman kukkaron olleen firman kukkaroa tärkeämpi.”
Jos vihreät haluavat tukea kasvuyrittäjyyttä, tulee niiden tukea myös menetyvää ja palkitsevaa yrittäjyyttä. Yrittäjä ottaa usein suuren henkilökohtaisen riskin yritystoimintaa rakentaessaan ja varsinkin kehittäessään eteenpäin. Omakohtaisen kokemuksen mukaan, rahoittajatahot kaipaavat tänä päivänä merkittäviä panoksia yrittjän henkilökohtaiselta momentilta. Usen henkilökohtainen panostus rahoitetaan lainalla, joka pitää maksaa takaisin. Osakepääomaan maksettu raha on kiinni yrityksessä ja siten velkaosuus tulee yrittäjän maksaa yrityksestä saamallaan tulolla. Tässä vihreiden mallissa se olisi yhteneväinen palkkaverotuksen kanssa.
Uskon, että verotukseen löydetään oikeanlainen työllistävään yrittäjyyteen kannustava malli. Julkisuudessa usein arvostellaan suurimpien veronmaksajien maksamaa n. 30% veroa. Tähän keskusteluun ko. aihe ei tule antamaan vastausta. Tuskin ne sitä pääomaveroa kovasti kuitenkaan nostavat. Silloin kun on peikko, että pääomaverokertymä taas pienenee.
http://www.kauppalehti.fi/5/i/yritykset/yritysuutiset/?oid=2010/02/30571
Edellisillä kirjoittajilla tarkoitin KL:en kirjoittaneita. Konditionaali sen vuoksi, että niinkin asian voisi tulkita, vaikka kirjoittajat kenties ajattelivatkin vain omien yritystensä edellytyksiä työllistäjinä.
En löydä erimielisyyden sijaa. Pitää tukea, ja samaan aikaan pitää tukkia veronkierto. Pitää myös ulottaa tuki niille yrityksille, jotka kiinteän omaisuuden sijaan panostavat tuotekehitykseen.
Linkissä olleessa jutussa todetaan, että verotuksen kiristymisen pelossa ilmeisesti tänä vuonna pk-yritykset jakavat aiempaa isompia osinkoja. Tietyllä tavalla tämä vahvistaa sitä epäkohtaa, johon Vihreät juuri tähtäävät: osinkoja ei mitoiteta yrityksen edun vaan omistajan edun mukaan. Vaara yritysten työllistämisen edellytysten heikkenemisestä on silloin ihan todellinen. Kaikilla omistajilla ei varmastikaan yrityksen omistamisen tarkoitus ole työllistäminen vaan omien tulojen lisääminen.
Ja tämä ei tietenkään tarkoita, ettei jälkimmäinen olisi meillä kaikilla jonkinlainen motiivi. Valtiovallan on vain löydettävä tasapaino yksilön (=omistajan/yrittäjän) ja yhteiskunnan edun välillä.
Paremman mallin löytymiseen uskon minäkin. “Verottoman” osingon ylärajan lasku on yksi oikea liike, pääomatulojen verotuksen lievä korotus toinen.
Taloudesta kirjoittajat jakautuvat kahteen leiriin: jakopoliitikkoihin ja kakun kasvattajiin. Erityisesti edellisen ryhmän käsitys taloudesta ja yrittämisestä on usein hyvää 1600-luvun merknatilismin tasoa ja sellaisena täysin epärealistista. Jälkimmäiset ovat Suomessa uhanalainen viisaiden laji.
Talouden ja yrittämisen ymmärtämisen keskeinen asia on dynamiikan ymmärtäminen. Tämä periaate löytyy yleensä kansantalouden peruskirjallisuuden alkupuolelta. Talouden dynamiikan vastakohta on merkantilistinen tai pitäisikö sanoa keskiaikainen ajattelu, jossa yhden etu on toiselta pois. Tätä ajattelua, jossa jakaminen ei vaikuta jaettavan kakun kokoon, edustaa mm. muinaissuomalainen loitsu-kulttuuri – pahat henget karkotettiin naapuria kiusaamaan kun naapurin onni oli aina omasta onnesta pois.
Mitä dynamiikka tarkoittaa? Mm. sitä, että kasvu luo kasvua ja työn tekeminen lisää työn kysyntää ja työpaikkoja. Kannattava ja kasvava yritys lisää kakun kokoa ja työllistää kasvaessaan useampia ihimisiä joko suoraan tai välillisesti. Kun kannattava yritys investoi voittonsa omaan liiketoimintaansa syntyy lisää kannattavaa liiketoimintaa – ja kierre jatkuu ylöspäin: hyvinvointi lisääntyy.
Jos kannattava yritys joutuu maksamaan sellaisia kustannuksia, joita kannattamaton yritys ei maksa, seuraukset ovat tietenkin käänteiset. Kannattaviinkaan projekteihin ei investoida ja jäljelle jää vain kannattamattomat, usein julkisen tuen varassa sinnittelevät yritykset. Lopputulos – talouden kasvu ja tuottavuus heikentyvät ja jäämme suhteessa jälkeen globaalista kehityksestä. Seurauksena on nykymaailmassa varsin nopeasti yleisen elintason lasku.
Vastaavalla tavalla ajatukset työpaikkojen lisäämisestä työpaikkoja jakamalla eivät toimi, koska jokaiseen työpaikkaan liittyy tunneista riippumaton kiinteä kustannus. Jos työpaikka pitää jakaa kahdelle, niin yrittäjän maailmassa vain toinen puolikas säilyy. Todellisuus on siis jotain muuta kuin byrokraatit ja idealistit kuvittelevat.
Ylimääräiset, ulkopuoliset kustannukset ovat talouden jarru, jolla voidaan tuhota mikä tahansa kannattava liiketoiminta. Yrittäjän kannalta vero on aina tällainen minimoitava ylimääräinen kustannus. Vastaavasti jakopoliitikka on koko talouden jarru ja käytännössä tuohoaa yhteistä hyvinvointia.
On aina äärimmäisen helppoa perustella kaikennäköisillä hyvillä ja jaloilla tavoitteilla verojen nostoa, mutta kukaan ei ota vastuuta verojen noston kokonaisvaikutuksista. Jokainen veronnosto supistaa taloutta ja lähtökohtaisesti pienentää verotuloja. Kuvitelma hyvinvointivaltion säilyttämisestä veroja korottamalla on vielä tyhmempää kuin hölmöläisten idea maton jatkamisesta.
Lienee itsestään selvää, että haluamme edistää elinkelpoista, kannattavaa ja kasvavaa yritystoimintaa joka myös työllistää. Tähän pääsemme tietenkin luopumalla kasvun ja kannattavuuden rankaisemisesta ja tukemalla investointeja kannattavaan liiketoimintaan.
Tämä toimi hyvin mm. avoir fiscal -mallissa. Kilpaileva verotusmalli löytyy nyt esimerkiksi Virosta. Virossa yritys maksaa veroja vasta kun voittovaroja nostetaan ulos yrityksestä. Kun yrityksen tuloverokanta on nolla, kannattava yritys investoi tuottonsa takaisin toimintaansa ja generoi uutta kannattavaa liiketoimintaa. Kannattamaton yrityshän ei kasva. Kun yritys maksaa sijoittajalle korvauksen riskisijoituksesta eli osingon, maksetaan tällöin sijoittajalle realisoituvasta tuotosta vero, joka on Virossa ollut laskussa, muistaakseni nyt 20 %.
Viron verotasoon on meilläkin varmasti varaa, kun lopetetaan esimerkiksi tarpeeton byrokratia ja byrokraattisten yritystukien jakamien. Nämähän vain vääristävät kilpailua eivätkä käytännössä toimi. Tuilla vain elätetään joukko heikosti tuottavia tukiammattilaisia.
Virolaisen järjestelmän lopputulos – yksinkertainen järjestelmä jossa veroa maksetaan ensimmäisestä osinkoeurosta – kelvannee meillekin.
Mallissa ei pitäisi olla vihreille mitään uutta, mm. negatiivisen tuloveron eli kansalaispalkan malleja on perineteisesti rakennettu samoilla periaatteilla – tuotetaan yksinkertainen mutta progressiivinen järjestelmä yhdellä veroprosentilla ja pistetään byrokraatit tuottavaan työhön.
Samoja periaatteita voi tietenkin soveltaa myös palkkatuloihin yhteisen hyvinvoinnin lisäämiseksi.
Jos jokainen vero todella vähentää taloutta, se ei siltikään tarkoita sitä, että optimi olisi Viro. Se voi olla Ruotsikin.
Ja toisaalta: niin kauan kuin talous ei ole katkaistu materiasta, ei talouden kasvattaminen voi olla tavoite irrallaan ekologisesta kestävyydestä.
“niin kauan kuin talous ei ole katkaistu materiasta”
Nykyisin kuulee usein käytettävän käsitettä “talous” siten, että talous tarkoittaa pörssiä, korkoja, lainoja, velkoja ja saatavia ja että tällaisen (raha)talouden lisäksi olisi olemassa erikseen jokin reaalinen ja materiaalinen muu todellisuus jossa on vaikkapa ihimisiä, eläimiä, taloja, koneita, luontoa ja raaka-aineita.
Kyseessä on valitettavasti väärinkäsitys. Talous ei ole rahaa, vaan määritelmällisesti resursseja ja niiden käytöstä päättämistä tuotannon aikaansaamiseksi. Resurssit on perinteisesti ja yksinkertaisimmillaan jaettu työhön eli työtä tekeviin ihimisiin ja (reaali)pääomaan, joka on koneita, laitteita, tuotantotiloja, raaka-aineita yms.
Ts. talous on materian katkaisemista ja katkaistu materiasta – talous on materiaa ja päätöksentekoa sen käyttämisestä.
Talous ei ole kuitenkaan itseisarvo. Se on väline ja käytännön moraalifilosofiaa. Talous liittyy hyvin läheisesti myös ihmis- ja poliittisiin oikeuksiin – ei ole demokratiaa ilman taloudellista vapautta. Talousjärjestelmä on polittiisen järjestelmän jatke, jolla on aina – ja viimekädessä hyvin pragmaattiset – rajat.
Yllä olevassa kirjoituksessani en puhunut mitään ekologisesta kestävyydestä. Resurssien niukkuus on talouden peruskäsite, jota ekologinen kestävyyskin sivuaa: nimenomaan ekologisen kestävyyden vuoksi on tärkeää käyttää niukat resurssit tehokkaasti – palaamme perusaiheeseen eli talous todellakin on käytännön moraalifilosofiaa. Ekologinen kestävyys nostaa esiin mm. vaikean kysymyksen sukupolvien välisestä vastuusta, mutta talouden kasvu ja ekologinen kestävyys eivät käsitteinä tietenkään ole irrallaan mutta eivät myöskään toistensa vastakohtia tai toisiaan poissulkevia.
Talouden kasvu on vähemmän käsitelty aihe, mutta sekään ei ole itseisarvo vaan väline koska mm.
- Väestö kasvaa: jos talous ei kasva elintaso laskee.
- Tuottavuus kasvaa: saadaan enemmän tuotantoa aikaan samoilla resursseilla.
- Talouden kasvu on keino parantaa ekologista kestävyyttä: arvon kasvu voi tulla vaikkapa tehokkaammasta raaka-aineiden tai energian käytöstä.
- Yritystasolla kasvua ja uutta yritystoimintaa tarvitaan koska yrityksiä ja liiketoimintaa kuolee jatkuvasti. Ilman uutta liiketoimintaa olisimme nopeasti konkurssissa.
Entinen suurvalta, aikanaan vauras mutta jo pitkään asemaansa ja etumatkaansa menettänyt Ruotsi on kaukana optimista ja monessa asiassa huono esimerkki Suomelle.
Jussi, tämä taitaa olla ensimmäinen kerta kun joku näin johdonmukaisesti käsittää kaiken sanomani väärin. Epäilen, että kyseessä on arvojemme pohjimmainen erilaisuus.
Termi “dematerialisation” (“represented by declining consumption per GDP
of energy or of goods”) on sinulle varmasti tuttu. Viittasin kommentillani siihen.
Jos talous sinun määritelmissäsi on aina vain materiaa, ei asia siitä muutu. GDP per materia (olkoon sitten kiloja puuta tai rautaa tai jouleja energiaa) on laskussa teollisuusmaissa.
Väität, että väestön kasvaessa talouden on kasvettava (määritelmiesi mukaan ilmeisesti aineellisen kulutuksen), jos halutaan säilyttää elintaso.
Kaksi oleellista kysymystä:
- onko “elintaso” jaettu oikeudenmukaisesti – pitäisikö meidän luopua osasta omastamme, jotta muut voisivat puolestaan nostaa omaansa? Vrt. contraction and convergence ilmastopäästöissä
- onko “elintaso” todellakin yhteydessä GDP:hen ja “talouteen” määritelmäsi mukaisesti? Tähän vastaus on yksiselitteisesti ei.
Aivan, käyttämäsi ilmaisu “katkaistu materiasta” ei kuulostanut suomenkieleltä ja ilmeisesti se ei sitä olekaan – jos katkaisemisella tarkoitit tässä dematerialisaatiota. En rehellisesti sanoen löytänyt lauseestasi järkevää ajatusta.
Väestön kasvu ja elintaso kommenttini on suora viittaus Malthusin klassiseen teoriaan, joka ei tietenkään pidä paikkaansa jos esimerkiksi tuottavuus kasvaa – periaatteena kylläkin.
Pitäisikö meidän luopua omastamme – tämä on kysymys jota olen itse asiassa miettinyt viime aikoina. Naiveimmillaan tämä kysymys tulee esille kommenteissa, joissa tuomitaan tuotannon siirto Suomessta Kiinaan – siis sama ilmiö jolla Suomi on itse vaurastunut muutama kymmenen vuotta aikaisemmin. Kysymys on huomattavasti monitasoisempi ja -muotoisempi kuin yleensä ymmärretään eivätkä vastaukset ole todellakaan itsestäänselviä. Olen yhä selkeämmin päätymässä siihen johtopäätökseen, että vastaus riippuu käsitteestä “muut” – eli kenen hyväksi – ja mikä on jakamisen tapa ja seuraus. Jakamisesta seuraa myös vastuu, jota useimmiten ei edes mielletä. Johtopäätökseni on monesssa suhteessa aika radikaalisti erilainen kuin mitä vastaukset tällaiseen kysymykseen yleensä ovat, mutta sen käsittelyn paikka ei ehkä ole tässä. Tavanomaiset vastukset – joihin ehkä viittaat – ovat suurinpiirtein yhtä naiveja kuin tuo Kiina esimerkkikin.
Elintasolla on tietenkin monta määritelmää, mutta jos pitäydytään tavanomaisessa määritelmässä niin elintaso on varsin suora seuraus taloudesta ja aggrekoidusta taloudesta eli bruttokansantuotteesta. Käsitteille voi jokainen tietenkin antaa oman määritelmänsä, mutta keskustelusta tulee vaikeaa.
Tämä sinun väitteesi “yksikäsitteisesti ei” kuulostaa lähinnä provokatiiviselta, ei vakavasti otettavalta.
Saska,
Jäin miettimään vielä tätä ilmiötä GDP / materia, jonka kerroit laskevan. Kuulostaa sen verran mielenkiintoiselta että perehtyisin asiaan mielelläni lisää. Kerrotko vielä, mistä lähteestä tämä tieto löytyy.
Hetken miettimisen jälkeen ensimmäinen ajatukseni on, että ilmiöhän kertoo lähinnä marginalistien teorioiden – eli klassisen taoustieteen – toimivan tässäkin tapauksessa.
Johtopäätökset toimenpiteistä on tietenkin eri asia – älä kommentoi niitä vielä, kiitos.
Tere taas, Jussi. Ensimmäiseksi viimeiseen: yksi artikkeli asiaan liittyen löytyy täältä:
Dematerialization: Variety, caution, and persistence. Ausubel, Waggonert
http://www.pnas.org/content/105/35/12774.abstract
Tuo materian ja BKT:n yhteyden katkeaminen on vain valitettavan hidasta, jos sitä edes kiistatta on tapahtunut. Sen varaan ei voi tulevaisuutta laskea,
Ja sitten ensimmäiseen, lyhyesti vain. Tarkoitus ei ole provosoida, eikä myöskään “ottaa äärimmäistä positiota” – hupaisa ilmaus ja hupaisa asenne muuten, mutta ihan vakavissaan joidenkin harrastama. Tarkoitin vain sitä, että GDP:n (sori, BKT:n) kasvattaminen ei voi olla tavote silloin, kun se ei enää millään tavoin lisää ihmisten onnellisuutta. Vihreiden harrastama onnellisuuspolitiikka on minusta perverssin kuuloista, mutta ei nimi miestä pahenna. BKT:n kasvussa on järkeä vain siihen asti kuin se koetaan hyödyksi. Tietysti pitää vielä muistaa, että BKT ei useimmiten edes mittaa vaikkapa ympäristölle ja sitä kautta tuleville sukupolville aiheutuvia kustannuksia – tai jos mittaa, niin pitää niitä positiivisina. Exxon Valdezin jälkien siivoaminen kohotti bruttokansantuotetta.
Eli: contraction and convergence, mitäs se nyt olisikaan, kutistus ja lähestyminen… Meidän paitsi kuuluu myös kannattaa vähentää omaa BKT:tämme, jotta kakusta riittää jaettavaa A) maapallon muille ihmisille B) omille lapsillemme.