Nousin puoli seitsemältä, vaikka Englannin kello, jota keho raksutti, näytti vasta aamuviittä. Remontin suojamuovien pilkkomassa ja muuttamassa talossa löysin viimein kylppäriin, jonne olin viisaasti illalla pinonnut vaatteet valmiiksi.
Nesteen liikenneasemalta ei saanut muttereita pyörän tarakan kannattimeen, mutta edelleen Paimion parasta kahvia. Kohtuullisen kokoinen kupillinen capuccinoa ihan aidon ihmisen tekemänä vain 2 euroa! Cafe Asta, hop hop!
Bussi tuli ajallaan. Vaihdoin hikisimpiä pois. Helsingissä marja-asioita linja-autoaseman päällä hotellissa. Näppärää.
Kotimatkalla luen KD:n tekstimainosta Kunnallislehdestä. Koska lomalta palasi positiivinen ja avoin ihminen, ilahdun Roopen havainnosta, että kaupungissa kuljetaan jalan ja metrolla.
Se on totta. Sheffieldissäkin (puoli miljoonaa asukasta) kuljimme jalan ja supertramilla. Bussilla pääsi kansallispuistoon vartissa, mutta myönnetään, että se onkin ihan vieressä. Osa taloista on ihan rajalla, ja jotkut kadun päättyvät puomiin, jonka toisella puolella alkaa 1500 neliökilometrin kansallispuisto.
Niin. Paimiokin on kaupunki, mutta ei ihan sellainen kaupunki. Täällä tarvitsee autoa.
Tosin ei ihan niin paljon kuin monesti luulee. Paimiossa ja Suomessa yleensäkin autoa vain on helpompi käyttää kuin isoissa kaupungeissa. Niissä auto on hidas, kallis ja aikaaviepä. Kun ihmiset siis pakenevat Helsingistä Nurmijärvelle, on syynä ilmeisesti se, että he haluavat istua autossa kun menevät kauppaan tai töihin. Tunnin, puolitoista tai kaksi päivittäin.
Oikeastiko niin moni niin paljon rakastaa sitä autossa istumista?
Kiitos muistutuksesta, Roope!