Iltamyöhä, Lifelong Learning Programme -hakemus valvottaa. Jonkin sortin tulokseen päästyäni eksyin YouTubeen kuuntelemaan nuoruuden suosikkeja. Queenin “Who want’s to live forever” saa edelleen minut tuntemaan oloni naurettavaksi, koska en voi välttää väristyksiä.
Pieni lohtu lienee se, että en ole koskaan nähnyt elokuvaa. Wikistä tarkasteltuna se se vasta naurettava oli.
Tästä tulee mieleeni se asia, joka oli jollain tavalla mielessä pitkin päivää. Jumalaan uskovilla ei ole kiirettä taivaaseen.
Tämä ei ole taas yksi asiaton möläys, joissa olen aika hyvä. JAMAssa oli äskettäin artikkeli tutkimuksesta, jossa oli selvitetty uskon vahvuuden ja kuoleman hyväksymisen yhteyttä. Tai ehkä on vaikea sanoa mitä tämäntyyppinen tutkimus varsinaisesti mittaa, mutta tulos oli siis tämä:
Mitä voimakkaammin uskonnollinen terminaalisesti sairas syöpäpotilas oli, sitä todennäköisemmin hän valitsi tuskallisia hoitomuotoja, jotka pitkittivät elämää muutamilla viikoilla tai kuukausilla.
Saman ryhmän aiempi tutkimus oli osoittanut, että jos lääkäri kertoo kuolemansairaalle potilaalle tämän tilanteen ja taudin etenemisen mahdollisimman suorasanaisesti, potilas tyypillisesti jättää valitsematta elämää pidentävät hyvin intensiiviset (ja tuskalliset) hoitot. Poikkeuksen muodostavat uskovaiset, joihin lääkärin suorasanaisuudella ei ole vaikutusta.
–
Minä en saa ymmärrettyä, että mitä tämä kertoo uskosta.