Kävin teatterissa. Pääosassa oli lehmä. Luonnerooli, sanoisin.
Enteet olivat huonot. Vartti ennen esitystä olimme Kaapelitehtaalla toiveikkaina, mutta yksin. Lippujen tarkempi luku paljasti, että esitys onkin Töölössä.
Vain ilmastovastuullisia liikkumismuotoja hyödyntäen ehdimme perille minuuttia ennen. Hikeä pyyhkien mutta edelleen tyylikkäinä asetuimme jonoon. Esityksen alku myöhästyi puolitoista tuntia.
Tässä vaiheessa illan plussapuolelle saattoi listata edeltäneen parkour-pyrähdyksen, josta tuli vetreä olo, sekä sen, ettei metroon ehtinyt siinä hädässä ostaa lippua. Jälkimmäisestä tulee kyllä morkkis myöhemmin. Voiko HKL:lle tehdä lahjoituksia?
Odotus venyi. Tarjoiltiin viiniä, lisää plussaa. Puolitoista tuntia kului, koska videotykki oli mennyt rikki. Olin tosin luullut tulevani teatteriin, mutta mitäs pienistä.
Esitys päättyi puoli kahdeltatoista. Lehmä oli kuollut suruun, koska vasikka oli myyty. Tyttö, jolle lehmä oli rakas, kaipasi sitä kovasti: tahdon olla hyödyllinen kuin lehmä, hän kirjoitti kouluaineessa. Minä en ollut ymmärtänyt paljoakaan muista tasoista, mutta se johtui ehkä siitä, että esitys oli venäjäksi. Lehmän ymmärsin.
Aamulla kävin rapsuttamassa lammastamme, joka suree kuukausi sitten kuollutta kaveriaan. Sille pitäisi hankkia seuraa. Mutta uuden pässin jos ottaa niin sen se puskisi myös hengiltä, ja uuhesta taas seuraisi ongelmia. Vähintään kaksi, mahdollisesti viisikin, suomenlampaalla. Ja aika hyödyttömiä.
Mitä siis tehdä? Lopettaa? Niin ihminen tekisi.
Taidan olla lammas. Myisikö joku kauniin pienen uuhen?