Kävimme suunnistamassa, me neljä. Tänään ei ollut isoveljellä hyvä päivä. Muurahaiset, suopursut, hämähäkit ja keltavuokot kiinnostivat enemmän kuin kartta. Hyvä että viihtyy metsässä. Sinne pääsisi tietysti ilman maksuakin.
Pikkusisko oli innoissaan. Kun isoveljen haluttomuus valkeni, sisko pisti juoksuksi. Pienillä menninkäisjaloillaan se käpitti minkä jaksoi. Kun isoveli jäi tutkailemaan lammen pinnalla vilistäviä ötököitä, pikkusisko otti loppukirin ja oli maalissa minuuttia ennen. Mikä voitto! Tästä riitti kuittailuja koko kotimatkan ajan.
Nuorena uskoin, että suunnistajat ovat fiksuja, varsinkin kun seurakaverit melkein aina halusivat insinööreiksi. Insinöörit on fiksuja, kaikki sen tietää Sodankylässä. Oltuani itse vuoden Otaniemessä sähkötekniikkaa lukemassa totesin, että minä en sitten ole, ja vaihdoin kirjallisuustieteeseen. Luettuani sitä kaksi vuotta katselin TV-sarjaa jossa oli valkotakkinen mies laboratoriossa ja ymmärsin, ettei kirjallisuustieteilijöillä ole töitä. Vaihdoin elintarvikekemiaan, josta valmistuin. Tein töitä. Palasin tutkijaksi, valmistuin taas.
Nyt istun ja ihmettelen. Olen 38 vuotta. Lapseni kasvavat. Menisinkö oravapolkukouluun?