Vihreiden ruokapoliittinen ryhmä totesi tiistaina tyytyväisenä, että ruoka on nousemassa politiikan tapetille.
Esimerkkinä on Vihreän Langan artikkeli, jossa tuotiin esille ruokasuositusten taustalla olevaa teollisuuden, viranomaisten ja tutkijoiden yhteistyötä. Yhteistyö on tärkeää, mutta sen tarkoituksena ei ole sementoida esimerkiksi teollisuuden etuja muuttuvassa maailmassa. [Yksi linkki artikkelin referaattiin täällä. Aiempi blogikirjoitukseni artikkelin kauneusvirheistä täällä]
Ruoka politisoituu, koska ruoka luo epätasa-arvoa ja johtaa jopa ihmisoikeuksien polkemiseen.
Maailmassa on yli miljardi ihmistä, jotka elävät alle dollarilla päivässä. Maailmassa on myös yli miljardi ihmistä, jotka näkevät nälkää. Tuolla rahalla ei yksinkertaisesti hanki riittävää ja terveellistä ruokaa, vaikka sitä olisi saatavilla.
Ruokapoliittisessa työryhmässä on esitetty reseptiksi muun muassa ruoan hinnan alentamista tehokkaammalla tuotannolla. Kuitenkin jo nyt teollisuusmaiden ylijäämät dumpataan alle markkinahintojen kehitysmaihin. On vaikea kuvitella talousjärjestelmää, joka tuottaisi nykyisen määrän ruokaa vielä halvemmalla ja oikeudenmukaisesti ja ympäristöystävällisesti.
Kehitysmaiden nälkäongelma ei johdu alhaisesta tulotasosta, vaan siitä, että avoimet markkinat ovat tehneet paikallisen tuotannon kannattamattomaksi. Tämä on romauttanut elintason. Avoimet markkinat pakkosynnyttävät valtavan ammattitaidottoman työttömien joukon. Samalla myös pakotetaan osittain omavaraistaloudessa elävä yhteiskunta liian nopeasti rahatalouteen.
Joidenkin markkinatalouden kannattajien on vaikea hyväksyä, että maatalouteen sovellettuna sen vaikutukset ovat joillekin valtioille näin katastrofaaliset. Vapaa maataloustuotteiden kauppa on kuitenkin syypää siihen, että satojen miljoonien ihmisten on pakko ryhtyä etsimään töitä, joista palkka tulee rahana – samaan aikaan kun perinteiset työt katoavat.
Suomella meni tällaiseen muutokseen 100 vuotta, ja sitä pidetään maailmanennätyksenä.
Kun paikallinen ruokatuotanto tukahtuu ylijäämien dumppaamiseen (joka tapahtuu esimerkiksi EU:ssa verovaroin), jäävät maatyöläiset ja maanviljelijät työttömiksi. Tällä on mittasuhteiltaan lähes käsittämättömät vaikutukset maissa, joissa valtaosa väestöstä saa elantonsa alkutuotannosta. Työttömät maatyöläiset hakeutuvat tietysti kaupunkeihin, mutta kouluttamattomina heillä ei ole mahdollisuuksia edes kaupunkilaisten maanmiestensä tulotasoon. Dollari ei riitä halpaan tuontimaissiin.
Vapaaseen markkinatalouteen liittyvän kasvu-utopian resepti tilanteeseen on yksinkertainen: tehdään köyhistä keskituloisia, niin rahat riittävät myös ruokaan. Tämä tarkoittaa talouskasvua, johon yksi planeetta ei riitä. Ei siitä sen enempää. Kiinnostuneet voivat ladata verkosta ilmaiseksi professori Tim Jacksonin kirjan “Prosperity without growth“.
Ainut kestävä keino on suojata paikallista ruokatuotantoa. Vapaakauppa ei sovi kaikkeen, eikä erityisesti elintarvikketalouteen. Finanssikriisin piti kuulemani mukaan vakuuttaa oikeistokin siitä, että säätelyä tarvitaan ainakin joskus. Kehitysmaissa työmarkkinoiden romahtaminen ja väestön laajamittainen nälänhätä kuulostavat minusta riittävän päteviltä syiltä rajoituksille.
Koto-Suomessa kukaan ei kuole nälkään, vaikka viljely lakkaisi kannattamattomana, ja töitäkin varmasti löytyisi entiselle maatyöläisellekin, sillä koulutustasomme on korkea. Meilläkin on silti lukuisia hyviä syitä pitää yllä elintarviketuotantoa: paikallistalouden tukeminen, maaseudun pitäminen elävänä, elintarviketuotannon ympäristövaikutusten minimointi, ruokaturvallisuus (myös huoltovarmuus) ja vaikkapa ruokakulttuuri.
* * * * * *
Kuva: Viljalaiva lähdössä Seattlesta. Copyright piercehanley, some rights reserved
Ruoka on aina ollut politiikkaa. Jo muinaiset roomalaiset tiesivät, että pysyäkseen vallassa on keisarin järjestettävä ruokaa ja sirkushuveja. Nälkä ajoi aikoinaan pariisilaiset parrikaadeille ja Suomen punikit aseisiin. Tosiasia on myös se, että nälkä on johtanut eri aikoina siihen, että ihmiset ovat joukottain jättäneet kotiseutunsa ja lähteneet etsimään ruokaansa muualta.
Ruuan tuotanto on myös tarvinnut siitä alkaen kun siirryttiin luontaistaloudesta ja pientuotannosta kapitalistiseen tuotantojärjestelmään, muodossa tasi toisessa valtion, tukea.
Ratkaisuna se, että köyhistä jollain ihmekeinolla tehtäisiin keskituloisia on kyllä samaa kuin koira tavottelisi häntäänsä. Jos keskituloinen on sellainen jonka tulot ovat hyvätuloisen ja köyhän välillä, niin ollakseen keskituloinen pitäisi tulot olla suuremmat kuin pienituloisen, mutta pienemmät kuin suurituloisen. Ainakin minusta tässä päättelyssä on jotain pahasti vialla.
Vahvasti olen sitä mieltä, että viljelyalan vähentämisellä, viljapörssillä ja viljakasvien patentoimisella ei tilannetta korjata.
Tietysti suhteellisesti köyhiä on aina. Absoluuttisesti köyhiä, siis niitä, joilla rahat eivät riitä perustarpeisiin, ei ole pakko olla. Tarkoitin tuolla keskiluokkaistamisella siis jälkimmäistä, vaikka riittäisi se vähempikin tulotason nosto. Jos vaikka 5 dollaria päivässä.
Tähän kuitenkin nojaa kasvun ihannointi. Kakkua jos kasvattaa riittävästi, niin se pieni siivu joka köyhimmälle annetaan riittää.
Harmi, että semmoista kakkua ei yhdestä maapallosta leivota.
No eipä riitä. Ja ongelma taitaakin olla enemmän jako- kuin kasvukysymys.
Siitä on jo aikaa kun jostakin luin, että virtuaalirahaa on olikos se yli 400 kertaa enemmän kuin todellinen varanto maailmalla. Tarkoittaako tuo sitten sitä, että tämä kasvukin on virtuaalia, vaiko sitä, että se on toiselta pois mitä toinen saa.
Kukapa se joskus kirjoittikaan pääomien kasaantumisesta.