Kolumni Vihreä Lanka 14.1.2011
Mitä olisi elämä ilman suomalaista?
Kuivaa heinää jäytäisi karja talvet läpeensä, ummessa, maitoa herumatta. Vuorenkorkuisina odottaisivat lautaspinot työpäivän jälkeen, kuivausta anellen. Eivät nousisi lentokoneet kentiltä pakkassäällä. Hampaatkin pitäisi muistaa pestä ainakin kerran päivässä.
Ei olisi ilman suomalaista AIV-rehua, ei astiankuivauskaappia eikä ksylitolia puhumattakaan riittävistä varastoista lentokoneiden jäänestoainetta.
Ei kyllä hyvää olisi elämä.
Onneksi on suomalainen. Kun Jorma Ollilan luotsaama maabrändiryhmä julkaisi raporttinsa viime marraskuussa, paljastui maailmalle viimein, että ratkaisukeskeinen Suomen kansa selättää suuretkin ongelmat. Maitoa riittää latteen keskellä talveakin, kun ongelmat on ratkottu suomalaisella sisulla.
Brändityöryhmä esittikin, että Suomen kannattaisi tuotteistaa ratkaisukeskeinen osaamisensa ja ryhtyä korjaamaan muidenkin maiden ongelmia – kunhan hinnasta sovitaan. Suomi ei siis enää haaveilisikaan olevansa maailman lääkäri, vaan eräänlainen globaali putkimies. Niin muuttuu maailma, Urhoseni.
Ollila ja kumppanit näkivät toki ratkaisukeskeisyydelle töitä kotitantereellakin. Maabrändiryhmä asetti tavoitteeksi, että vuonna 2030 puolet ruoastamme on luomua ja kaikki vesi tuhansissa järvissämme ja puroissamme juomakelpoista. Kun tähän päästään, olemme sitä, mitä muut meistä ajattelevat. Brändi on viimein yhtä todellisuuden kanssa.
Vihreät ovat johdonmukaisesti ajaneet luomua valtavirtaan. Ruokapoliittinen työryhmämme esitti syksyllä 2010, että julkiset keittiöt nostavat luomun osuuden 25 %:iin raaka-aineistaan. Samoin vaadimme alennettua arvonlisäveroa luomutuotteille, jotta niihin olisi varaa jokaisella.
Perustelimme vaatimuksiamme ympäristöllä, eläinten hyvinvoinnilla ja monella muulla hyvällä ja kauniilla. Ehdotus sai kivasti tuulta mediassa, mutta lentoon luomu lähti vasta kun maabrändiryhmä kertoi, että luomulla voi tehdä rahaa.
Iloitsen valtavasti luomun myötätuulesta. Jokainen luomulihapulla – söipä sen sitten paksu puudeli Punavuoressa tai kirjastovirkailija Kaarinassa – vähentää Itämeren kuormitusta ja lisää biodiversiteettiä.
Samaan aikaan olen hämmentynyt. Edelleenkö meitä motivoi parhaiten se, mitä muut meistä ajattelevat? Olen myös hyvin surullinen siitä, että ainoa toimiva peruste suomalaisessa keskustelussa tuntuu olevan taloudellinen hyöty.
Ratkaisukeskeinen Suomen kansa! Meillä on ongelma! Ajattelemme liikaa rahaa.
Kirjoittaja on elintarvikekemian tohtori, Vihreiden ruokapoliittisen työryhmän jäsen ja eduskuntavaaliehdokas Varsinais-Suomessa.