“On se oikeasti lottovoitto syntyä Suomeen“, väitin lapsilleni lauantaisaunassa. “Ai miten niin, isi?” kysyivät 6- ja 8-vuotiaat. “No missä muussa maassa lapset saavat piiskata vanhempiaan?” minä ähkin lauteilla. Ja pikku vintiöt jatkoivat selkäni vihtomista, uutta intoa puhkuen.
Lapsuuteni 80-luvun väite Suomesta lottovoittajien maana tuntui toteutuvan viime kesänä. Pisa-tulosten ja erilaisten kilpailukykyvertailujen jatkoksi amerikkalainen Newsweek-lehti listasi Suomen maailman parhaaksi maaksi asua. Tuloerot ovat pieniä, terveydenhuolto tehokasta, koulutus maailmankuulua ja naapurin verotiedot saa viranomaisilta puhelintiedustelulla.
Suomen nousu köyhyydestä maailman hyvinvoivimpien valtioiden joukkoon on tosiasia.
Hyvinvointi ei ole syntynyt tyhjästä, vaan se on tulosta kovasta työstä ja tasa-arvoisesta yhteiskunnasta, jossa jokaisen panosta on tarvittu, ja kaikille on taattu siivu tuotoista. Talouden kasvun myötä sukupolvi toisensa jälkeen on saanut nauttia aina edellistä paremmista oloista.
Suomen talouden kasvu on ollut orgaanista, ja perustunut verraten vähäisten luonnonvarojen ja pienen väestön tehokkaaseen hyödyntämiseen. Hiellä hankitut markat ja eurot on pistetty aina kiertoon: yhteiseen koulutukseen ja sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Siinä missä meitä vähemmillä ponnisteluilla rikastuneet Norja ja Venäjä ovat pistäneet taloutensa kasvusta osan sukanvarteen, on Suomella pankissa vain velkaa.
Suomen valinta on ollut viisas, mutta viime vuosien tapahtumat ovat osoittaneet, että talouden kasvuun perustuva hyvinvoinnin rakentaminen on tullut tiensä päähän. Vanha totuus, jonka mukaan valtiot eivät velkojaan takaisin maksele, on muuttunut kirjaimellisesti todeksi. Joskus voi todella tulla tilanne, jossa valtio ei kykene maksamaan, ja silloin markkinat pistävät lainahanat kiinni.
Valtiovarainministeriö totesi joulukuussa, että valtion kirstussa on tulevalla vaalikaudella 6 miljardin kokoinen aukko. Julkisen talouden tulot kasvavat aiempaa hitaammin, mutta menot porhaltavat entiseen tyyliinsä.
Tieto ei tullut yllätyksenä. Vihreät esittivät jo marraskuussa oman ohjelmansa, jolla valtion talous laitetaan vaateriin neljässä vuodessa. Vihreiden reseptissä on tuttuja aineksia: 2 miljardia saadaan veronkorotuksilla ja loput paikataan paremmalla työllisyydellä ja tehokkaammalla julkisella sektorilla.
Vaalien jälkeen veroista syntyy suuri poru. Vaikka harva puolue suostuu sitä kertomaan, nousee veroaste varmuudella. Energiaverojen korotus ja arvonlisäveron nostaminen tekevät elämästä kalliimpaa kaikille. Pienituloisille tätä pitää kompensoida alentamalla veroastetta, mutta suurelle enemmistön on varauduttava maksamaan hyvinvoinnista aiempaa korkeampi hinta.
Onneksi raha ei ole itsetarkoitus. Rahaa toki tarvitsee jokainen elämän välttämättömyyksiin, eikä hitunen turhamaisuuksiinkaan ketään onnettomaksi tee. Olemme kuitenkin jo kauan sitten ohittaneet sen ajan, jolloin tulojen lisääntyminen teki meistä onnellisempia.
Vaikka onnellisuus on jossain määrin aina tulosta siitä, että itsellä menee paremmin kuin ennen tai ainakin messevämmin kuin naapurilla, onnellisuutta on myös se, että kaikki säilyy. Turvallinen yhteiskunta, jossa joka puolella kaupunkia uskaltaa kävellä mihin aikaan vain. Lähes ilmainen terveydenhuolto. Maailman paras koulu. Puhdas luonto, jossa saa muita häiritsemättä kulkea vapaasti.
Suomi voi jatkaa hyvinvointikisojen kärjessä jatkossakin, kunhan ymmärrämme hyvinvoinnin olevan muutakin kuin rahaa.
Illalla, satujen jälkeen, nuorempi viserteli unisena kainalossa. “Piiskaa isille, hihihi.”
Onnenhetkensä kullakin.
Kuva: Nina. Joitakin oikeuksia pidätetään.
Milloin me oikein aloimme hokea tuota mantraa hyvinvointivaltiosta? Taisi olla iloisella 70 luvulla kun työttömyys oli alhaalla, koulutus tuli kaikille mahdolliseksi ja työtä jaettiin työaikaa lyhentämällä. Puhuttiin jopa siirtymisestä 35 tunnin työviikkoon ja eläkeiän alentamisesta.
Nyt päinvastoin kuin Saska tai mikälie tutkimus väittää, tuloerot ovat kasvaneet. Suomessa nopeammin kuin muissa maissa. Yhä useampi nuori jää vaille korkeampaa koulutusta ja köyhyysrajan alapuolella elää jo n. 700.000 ihmistä.
Pelkäämpä siis Saska, että Sinulle on nyt jäänyt pahasti iltasatuvaihe päälle.
Terve Tauno. Olit minua nopeampi. Aioin nimittäin kirjoittaa jatkoksi lyhyesti siitä miten nykyinen hyvinvointimme on epätasaisemmin jakaantunut kuin aiempi vähäisempi hyvinvointimme.
Vielä ollaan siedettävissä rajoissa, mutta jos tähän suuntaan jatketaan, alkaa eriarvoistuminen ruokkia itseään. Se syö hyvinvointia – ja on yksinkertaisesti väärin.
Asiasta tarkemmin toivottavasti vain vähän myöhemmin tällä viikolla.
Costaricalaiset sen jo osaavat:
“Monilla meistä ei ehkä ole rahaa, mutta meillä on aikaa. Emme ole jatkuvasti hankkimassa lisää omaisuutta, vaan ehdimme keskittyä siihen, mitä meillä jo on”, vapaapäiväänsä perheen kanssa viettänyt graafinen suunnittelija Estela Benavides pohtii. “Meillä on aikaa ihmisille, joista välitämme.”
http://www.hs.fi/juttusarja/hyvinvointi/artikkeli/Hymy+huulilla+hankalinakin+aikoina/1135262933555/?cmp=tm_etu_teemanosto
Mielenkiintoinen mittari muuten tuo käyhyysraja. Siitän tuli juuri eilen(?)esimerkki. Olikos se nyt jotenkin niin, että köyhyysraja on(olikos se 40 vai 60%)keskimmäräisen tulotason kohdalla. Kun nyt työttömyyden ja osin myös palkkojen alenemisen takia keskimääräinen tulotaso alenee, niin myös köyhyysraja alenee. Eli mitä useammalla menee heikosti, sitä “vaikeampi” on “pudota” köyhyysrajan alapuolelle.
Kerroppa akateemisena miten tässä näin voi mennä.
Tuntuu oudolta, mutta lopulta ihan järkeenkäypää.
Köyhyyttä on kahdenlaista. Köyhä on se, jolla raha ei riitä elämän perustarpeisiin. Köyhä on myös se, jolla raha ei riitä siihen mihin muilla riittää.
Ensimmäinen köyhyys on ehdotonta, absoluuttista. Toinen köyhyys on suhteellista.
Absoluuttinen köyhyys on sentään harvinaista. Siitä kärsivät etupäässä ne ihmiset, joilla elämä ei pysy hallussa, ei millään. Tuoreita tietoja minulla ei ole, mutta olen ymmärtänyt, että tämä todellinen köyhyys on sekin lisääntynyt viime vuosina.
Suhteellinen köyhyys nousee ja laskee suhdanteiden mukana. Kun kaikilla menee huonosti, palkat laskevat. Kun keskipalkka laskee, köyhyysraja (60 % keskipalkasta) laskee myös. Toimeentulotuki ei kuitenkaan laske, ainakaan yhtä nopeasti, ja yllättäen joku joukko ihmisiä onkin sitten samoilla vanhoilla tuloilla ketkutellessaan noussut köyhyysrajan yläpuolelle.
Suhteellinen köyhyys voi tuntua tarpeettomalta kikkailulta, tilastonikkarien paperinpyöritykseltä. Sillä kuitenkin on elämään hyvin suuri vaikutus. Jos tulot riittävätkin elämiseen, mutta eivät sellaiseen elämiseen kuin naapurilla, niin elämä ei ole hyvää.
Suhteellista köyhyyttä vastaan on yksinkertainen lääke: pienennetään tuloeroja. Mitä pienemmät tuloerot, sitä harvempi tipahtaa suhteellisen köyhyyden loukkuun.