Vaimon pomo valitsi tämän vuoden Finlandia-ehdokkaat. Valinnoista ei ole tullut päänsilityksiä, mutta sehän on hyvä vain. Viime vuosina Finlandia-palkinto on alkanut näyttää jo vähän liikaa siltä, miksi se luotiinkin, eli kustantamoiden myynninedistämiskoneelta.
Professori Steinby kritisoi kirjojen väkivaltaisuutta. Ruumiit ja veri on täky, jolla lukijaa koukutetaan. Huono kirja kaipaa herätettä muutaman kymmen sivun välein.
Me luemme juuri nyt Usvasaarten Orrinin seikkailuja. Söpöjä pieniä oravia, siilejä ja saukkoja asustelee saarilla ihmismäiseen tyyliin. Niin ihmismäiseen, että siellä tapahtuu murhia, kidutusta, sortoa ja vallanhimoa.
Lumoava, lämmin ja jännittävä saturomaani, kertoo kustantaja sivuillaan.
Jännittävä se on. Lumoava se on osin kivan pikkuväen kansoittaman maailman vuoksi. Mutta lämmin se ei todellakaan ole, kun kertomus pyörii sen ympärillä kuinka paha Husk lopettaa kaikki raajarikkoiset eläimet.
Lapset rakastavat sitä. Erehdyimme aloittamaan, ja karmeus valkeni kun olimme kohtuuttoman pitkällä. Puistatuksin luemme sitä, ja tarina ontuu kuin kolmikoipinen koira kun yritämme sensuroida pahimmat ihmismäistä pahuutta kuvaavat kohdat.
Perinteisisssä saduissa on perinteisesti surmattu ja syöty koppakaupalla vauvoja ja armeijoittain aikuisia. Muutama on mennyt elävänäkin, ainakin suden sammumattomaan vatsaan. Baba Jaga jahtaa luisilla kanankoivillaan kaikkia metsään eksyneitä. Piparkakkutalon noita lihottaa Hannua juhla-ateriakuntoon.
Suurin ero entisten ja näiden nykyisten satujen välillä tuntuu olevan, että vanhoissa saduissa ei selitetä. Paha on paha, ja se riittää. Pahan palkka voi vallan hyvin olla omaan uuniin joutuminen ja elävältä palaminen. “Uusissa” saduissa sankarit ja heitä vaanivat vihulaiset sen sijaan ovat pyöreämpiä hahmoja. Pahuudella on selitys, tai ainakin sitä etsitään.
Lisäksi saduille näyttää käyvän kuin lauantai-illan englantilaissarjalle. Kun aiemmin Miss Marplelle riitti yksi murha koko illaksi, nyt niitä tarvitaan puoli tusinaa. Kun saduille käy samoin, ne eivät ole satuja vaan fantasiaa.
Tarvitsevatko pikkulapset psykologisia kuvauksia siitä, miksi jokin olento tappaa toisia olentoja? Ei minusta. Se olisi liian kammottavaa, jos piparkakkutalon noita kertoisi, miksi hän syö lapsia. Tarvitsevatko lapset saturomaaneja, joissa lahdataan puoli saarellista söpöjä pikkuolentoja, kunnes urhein söpöliineistä pelastaa muut? Eivät minusta.
Luemme roskaa, koska saduista on tullut massatuotantoa. Pikkulapsetkin pitävät murhista, vaikka yöunet menevät.
Ihan kuin professori Steinby en minäkään vastusta rujon satumaailman kuvaamista. Vastustan sitä, että kuvataan jotakin, joka ei ole satumaailma, vaan pikkuoravien maailmaan siirrettyä myöhäisillan TV-ohjelmaa.
On se ihme jos kirjaston kirjoihinkin pitää alkaa painaa ikärajoituksia.