Laatuaikaa

Helsinki, lauantai 31.1.2009

Vietän parhaillaan laatuaikaa itseni seurassa. En millään jaksanut etsiytyä eri puolelta Suomea tulleiden Vihreiden valtuutettujen seuraan DDR:ään tai muihin suositeltuihin illanviettopaikkoihin. Itseeni tutustuessani olen jo havainnut olevani hiljainen, syrjäänvetäytyvä ihminen.

Kaipaan lapsiani. Ainakin toista heistä. Kumpaa tahansa. Yhdessä ne ovat yleensä aika mahdottomia.

Aamulla heräsimme vaimoni kanssa Käpylässä. Vaikka olen joskus kauan sitten asunut pääkaupungissa yli vuoden, en ollut koskaan ollut Käpylässä tammikuisena aamuna pakkasessa. Helsinki oli pelottavan kaunis.

Pakkanen hiljensi kaupungin. Hotellin editse kulkevat ratikkakiskot kiilsivät kylmyyttä. Pikkupoika kraakkui takaisin pihan yli lentävälle varikselle. Kävelin Käpylän kirkolle, joka oli pienen mäen päällä. Puutalot loppuivat, vaihtuivat rapattuihin 50-luvun kaksi- ja kolmikerroksisiin taloihin.

Talojen pihoilla oli tavallisia autoja. Tavallisempia kuin Paimiossa. Ehkä Helsingissä asuvilla ei ole tilaa kaupunkimaastureihin tai tila-autoihin. Tai varaa. Tai tarvetta. Yhden auton pihassa oli Lada.

Suomi muutti maalta kaupunkiin yhden sukupolven aikana. Kontula, Myllyhaka, Itäharju ja Varissuo olivat luksusta meidän vanhemmillemme. Juokseva vesi!

Meidän sukupolvemme on muuttanut kaupungista omakoteihin. Sama se minne, mutta oma. Koti. Ja. Piha. Ja. Auto. Jotkut muuttavat jopa maalle.

Meidän lapsemme muuttavat taas. Käpylään, luulisin.