Istun ruokalassa. On vuoden viimeinen päivä, väkeä on vähän. Opiskelijat ovat edelleen äidin ja mummun joululooran äärellä ja henkilökunta on vuosilomilla.
Pätkätyöläiselle lomat on maksettu rahalla. Sen kun olisin muistanut ajoissa niin olisin voinut vaikka ottaa virkavapaata yhdeksi päiväksi. Mutta kerran saatua rahallista korvausta on jostain syystä kauhean vaikea muuttaa vapaa-ajaksi omalla päätöksellä. Pelkkä ajatus puistattaa; tuntuu, että on laiska tai ainakin tuhlari.
Jos minä saisin päättää jaettaisiin joulurahat ja muut bonukset vapaa-aikana. Se voisi hyvinkin parantaa tehokkuutta ja motivaatiota enemmän kuin raha. Terveyttä se taatusti edistäisi. Edistykselliset työpaikat muistaakseni pyrkivät sen ylläpitoon kannustamaan.
Aina joskus ruokalassa näkee perheitä. Meidänkin. Lasten kanssa on hauska olla liikkeellä. Koska pikkulapsia ei yleensä opiskelijaruokalassa ole, on erikoishuomio taattu, ainakin kantapaikassamme.
Tänään on perhepäivä. Kaksi äitiä lasten on syömässä lasten kanssa. Vanhempien kanssa yhdessä syöminen tavallisessa työpaikkaruokalassa on lapselle iso oppitunti siitä, mitä isona saa tehdä. Mitä silloin syödään? Tällaista. Perunaa, kalaa, salaattia ja leipää. Samaa kuin kotona. Jos yhteiset kaupunkiretket toisaalta päätyvät aina Heseen – niin kuin näyttäisi useimmilla tapahtuvan – tulee lapselle helposti toisenlainen käsitys siitä, mitä aikuisena voi tehdä. Hesellä joka päivä.
Se kokis? Pellavapää hihkui tiskillä että “mä otan tota” ja huitoi limsa-automaatin suuntaan. Edellä menevä loristeli mustaa mehua. Äiti totesi kuivasti: “Kokis ei ole ruokalistalla.”
Eikä siitä sen kummempaa porua tullut.