Söimme aamupalan kotona, lasten pyynnöstä. Kelju Kotityranni leikkasi paahtoleivät kolmioiksi “että pääshee määräämään mishtä pääshtä shyödään” (sanoi nuorempi). Niin kun jos sen syö silleen niin kuin lasten geeneissä lukee, eli keskeltä poikki, posket menee töhnään. Vielä minä saan sen kitkettyä.
Päiväkotiin ehdimme ajoissa. Olemme olleet esimerkillisiä koko äidin työmatkan ajan. Suorastaan kellokonemaisesti:
hammaspesu – 5 min -
vaatteet päälle – 5 min -
omatoiminen autoon pakkautuminen sillä välin kun minä ruokin lampaat – 5 min -
‘
ja menoksi.
Ei odottelua, ei tööttäilyjä, ei vääntelehtimistä takapenkillä tai huokailuja ja naputtelua etupenkillä. Kaikki on inhottavan kurinalaista ja tehokasta. Mutta myös kiireetöntä, kun aikataulu pitää.
Saavuimme sopivasti, juuri aamupalan päättyessä. Lapset menevät joka suuntaan. Pikkupeukut leikkivät siellä sun täällä, eskarit järjestäytyvät jo jonoon. Minulla on aina tähän aikaan lapsia tuodessa vähän ujo olo, pelkään olevani tiellä. En halua turmella muiden rutiineja.
Käsipesun jälkeen vielä halaukset ja hyvän päiväkotipäivän toivotukset. Kun olen ovella, nuorempi hihkuu vielä perään: “Ishi, ja hyvää valtuushtopäivää!”
Heh, melkein oikein. Illalla on koulutuslautakunnan ylimääräinen kokous. Mahdolliset säästökohteet tiedetään jo, mutta vielä on valkattava ne, joista lapset kärsivät vähiten, tai mieluiten eivät lainkaan.