Osmo Soininvaara on siirtynyt lomalle ja kirjoittaa blogissaan ranskalaisista ruokakaupoista. Minäkin kirjoitan kohta Inarin hedelmähyllyistä. Tosin en saa sitä nettiin, koska mökin ainoa verkko löytyy järvestä. Hyvä niin.
Suomalaisen ruoan päivittely ei ole aiheena uusi (Osmollekaan). Se alkaa pian olla samanlainen puheenaihe kuin toimitusjohtajien urheilusukat kultaisella 80-luvulla. Kaikki tietävät, että muun maailman ihmiset näkevät niissä jotain perin outoa, mutta me keräämme ylpeytemme puolustaakseemme niitä. Ne ovat osa identiteettiä. Kunnes eräänä päivänä huomaamme, että emme me nyt niistä urheilusukista niin kovasti välitä itsekään. Ei vain tullut mieleen, että ne ovat rumat ja epämukavat, kun ei ole tuota mualimaa tullut nähtyä.
Suomalaisen ruoan kohdalla kaikki ulkomailta tuleva kritiikki (tai naureskelu) torjutaan otsa rypyssä. Hyvää se on, ja perinteistä. Kun hohotus voimistuu, turvaudutaan siihen, että on se ainakin maailman puhtainta.
Meillä on hienoja ja ihan omanlaisia ruokia. On paljon sellaista, jota tulee ulkosuomalaisena ikävä. Mutta se, että suomalainen ruoka maistuu suomalaiselta, johtuu yhä useammin vain siitä, että sen valmistuksessa, käsittelyssä, kuljetuksessa ja myynnissä ei ole huomioitu makua, vaan ainoastaan tehokkuus.
Miten estäisimme itseämme pilaamasta ruokaamme saituudellamme? Osmolla oli tähän(kin) helppo ratkaisu.