Itsemääräämisoikeus on yksi tärkeimmistä perus- ja ihmisoikeuksiin kuuluvista periaatteista. Yksilöllä on oikeus päättää omista asioistaan – niin kauan kun hän siihen kykenee. Kun ikääntyvällä itsemääräämisoikeus vähentyy käytännön rajoitteiden vuoksi, täytyy potilaan kuuntelemisen vastaavasti parantua.
Vanhuksella on aina oltava oikeus osallistua hoitoaan ja hoitopaikkaansa koskevaan päätöksentekoon. Pystyäkseen tekemään päätöksiä hän tarvitsee tietoa eri vaihtoehdoista ja niiden vaikutuksista. Siksi hoitoa koskevan informaation täytyy olla helposti ymmärrettävää ja toimenpiteiden seurausten ymmärtäminen täytyy varmistaa.
Ikääntyvä ihminen joutuu luopumaan monista asioista ja toimintatavoista. Pyrkimyksenä on, että toimintakyvyn heiketessä ja lähipiirin kaventuessakin ikääntynyt voisi asua kotona mahdollisimman pitkään. Vaikka vanheneminen on yksilöllistä ja etenee eri ihmisillä eri tahtiin, tulee useimmilla kuitenkin jossain vaiheessa vastaan tilanne, jolloin ilman ulkopuolista apua ei enää selviä.
Tällöin iäkkään potilaan päivittäiset toiminnot, tavat ja tottumukset pitää selvittää ja ja ottaa perhe ja ystävät mukaan hoidon suunnitteluun. Ihmiset ovat yksilöitä, potilainakin.
Milloin sitten itsemääräämisoikeutta saa rajoittaa? Onko dementoituneella vanhuksella oikeus valita itse vaatteensa, kieltäytyä pesuista tai lähteä ulos silloin kun siltä tuntuu? Periaatteessa vastaus on kyllä, mutta käytännössä tämä ei valitattavan usein ole mahdollista.
Itsemääräämisoikeuden rajoitukset johtuvat monesti käytännön pakosta, eivät periaatteesta. Omien vaatteiden käyttö voi olla hankalaa pesulapalvelujen vuoksi. Peseytyminen on usein osaston viikkokalenteriin sidottu rutiini, jonka väliin jättäminen siirtää pesun päivillä eteenpäin. Ulkoilun voi estää henkilökunnan puute.
Nämä ovat järkeenkäypiä syitä, mutta hyväksyisimme ne, jos olisimme itse potilaana? Pidän tärkeänä, että ihmisen tahtoa kunnioitetaan, hänen omaa elämännäkemystään arvostetaan ja hänen kanssaan haetaan yhteisymmärrystä ilman johdattelua, painostusta tai pakkoa.
On silti tilanteita, joissa päätöksen joutuu tekemään hoitohenkilökunta. Useimmiten ne johtuvat ulkoisista syistä: tiloista, asettuneista toimintatavoista tai henkilöstöresursseista.
Meillä on kaikki syyt pyrkiä purkamaan nämä rajoitteet. Itsemääräämisoikeus kuuluu ikääntyneillekin.
Sini Heino
apulaisosastonhoitaja, VSSHP
Vanhusten hoidossa tulee vastaan vaikeita tilanteita, joissa raha ja arvot joutuvat vastakkain. Tai sitten rahaa ei ole riittävästi, koska arvot vaativat sitä jonnekin muualle.
Sinin esittämää huolta vanhusten itsemääräämisoikeuden turvaamisesta voi laajentaa miettimällä sitä, kuka päättää vanhusten rahoista. Kunta nimittäin saa jokaisesta yli 85-vuotiaasta asukkaasta 20 000 euroa valtionosuuksia. Raha tulee riippumatta siitä, onko vanhus vetreä omakotiasuja tai dementoitunut vanhustentalon asukas. Ikääntyvä kuntalainen voi siis olla lottovoitto terveenä pysyessään. Siksi kuntien pitäisi panostaa enemmän vanhusten ennakoivaan hoitoon.
Kuntien pitäisi myös asennoitua vanhuksiin kuin asiakkaisiin. Jos vanhukset saisivat enemmän päätösvaltaa siihen, mihin heidän kunnalle tuomansa valtionosuudet käytetään, lisääntyisi sekä itsemääräämisoikeus että vanhusten kuunteleminen merkittävästi.