Mitä urheilu merkitsee suomalaislle yhteiskunnalle?

Yleinen lausahdus kuuluu: ”suomalaiset ovat urheiluhullua kansaa”. Usein kriittiset äänet vastaavat tähän ”suomalaiset ovat menestyshullua kansaa”. Miten on? Onko urheilu suomalaisille itseisarvo, vai kelpaako vain menestys? Entä miten on suomalaisen urheiluelämän laita parrasvalojen ja huippu-urheilun ulkopuolella – onhan urheilu paljon muutakin kuin mediajulkisuutta ja arvokisoja.

Toki urheilun merkitystä yhteiskunnallemme voi mitata banaalisti pelkästä rahallisesta näkökulmasta, vaikkapa Veikkauksen urheiluvedonlyönnin tuottamien eurojen mittaamana. Kyseisen monopoliyhtiön kansanvälisten kilpailijoiden rooli ei tällä hetkellä ole kovin merkittävä, sillä ne eivät saa vapaasti olla sponsoroimassa suomalaisia seuroja. Jos näiden kilpailijoiden toiminta kiinnostaa, ota kokeiltavaksi Unibet mobiilibonus.

Urheilun rooli kansallisen identiteetin rakentajana

WFC Final Between Finland vs Sweden

Suomi on juostu maailmankartalle. Tämä ilmaus on useimmille varttuneemmille suomalaisille tuttu. Sillä viitataan yksinkertaisesti siihen, että itsenäistymisen vanavedessä nuori kansakunta tuli tunnetuksi kansainvälisissä yhteyksissä etenkin urheilukilpailujen kautta. Erityisen menestyneitä suomalaiset olivat juoksussa: Hannes Kolehmainen ja Paavo Nurmi kuuluvat yhä edelleen maailman kaikkien aikojen menestyneimpien urheilijoiden joukkoon.

Urheilussa pärjääminen loi uskoa köyhän maan asukkaisiin. Suomalaisten identiteettiin on aina liittynyt jossakin määrin epävarmuutta. Hieman kärjistäen voidaan sanoa, että suomalaisuus sai oikeastaan alkunsa Ruotsin ja Venäjän sodan kautta. Kahden alueellisen suurvallan välissä eläneet suomalaiset eivät ehkä aina tunteneet kuuluvansa Euroopan ”oikeiden” kansakuntien joukkoon, mutta saksalaiset, brittiläiset, ranskalaiset ja italialaiset päihittäneet juoksijat auttoivat hälventämään tuollaisia epävarmuuksia suomalaisten mielissä.

Jossakin määrin suomalaisen kansallisen identiteetin rakentuminen urheilijoiden menestyksen varaan voidaan nähdä myös ongelmallisena. Silloin kun suomalainen ei tahdo pärjätä kansakuntien kilpakentillä sukset, piikkarit, nappulakengät tai luistimet jalassa, on kyynel herkässä kotimaan kamaralla TV:n ääressä tulosta jännittävän maanmiehellä tai -sisarella. Juhlavan koko kansan karnevaalin ja kaiken kattavan, läpitunkevan maansurun välillä saattaa olla vain yksi väärään suuntaan kimmonnut kiekko, sekunnin sadasosan hitaampi suksi tai vantaalaiselle huoltoasemalle jäänyt veritankkaussetti.

Mitä pienempi ja nuorempi valtio on kyseessä, sitä suurempi tapaa olla urheilun merkitys tuolle valtiolle. Suomen tapauksessa tämä korostuu entisestään, sillä meiltä puuttuvat valtavat goottilaiset katedraalit, roomalaisten jälkeensä jättämät akveduktit ja areenat ynnä muut suurten kulttuurien perinnöt. Siinä missä Manner-Euroopassa Suomea pienemmätkin valtiot ovat yleensä saaneet osansa näistä, täyttyvät meidän museomme 1800-luvun maatalousvälineistöstä ja nälkävuosien katkerista muistoista.

Onneksi muistojemme vitriineihin ovat kuitenkin siunaantuneet myös Matti Nykäsen kultaiset olympiamitalit, Lasse Virenin vihta ja Tiina Lillakin hikinauha. Niillä korvaamme ne puutteet, joita meillä on maanosamme komeampiin ja kulttuurien sotatantereilla menestyneempiin maihin verrattuna. Mikä parasta, olemme saavuttaneet urheilumenestyksen itse – onhan menestynyt suomalainen urheilija miltei yhtä kuin me itse. Näin ei ole esimerkiksi Itävallasta löytyvän roomalaiskylpylän raunioiden kohdalla.

Oman liikunnan merkitys

Kokonaan toinen asia on tietenkin se, miten paljon itse ja omakohtaisesti harrastettava urheilu merkitsee suomalaisille. Mitä arkinen liikunta ja harrastukset ovat meille? Tätä voi tietenkin pohtia jo kansanterveydenkin näkökulmasta. Vanha totuus on se, että säästämme terveydenhuollon kuluissa sitä enemmän, mitä enemmän harrastamme liikuntaa. Liikkuva kansakunta on terve kansakunta – tätä totuutta on enemmän tai vähemmän verhotusti toisteltu koko Suomen itsenäisyyden ajan, itse asiassa jo vähän ennen sen alkua.

THL ja vastaavat tahot seuraavat suomalaisten liikuntatottumuksia tarkalla silmällä. 2010-luvulla on tässä tapahtunut jotakin mielenkiintoista: aikuisväestössä kokonaan liikuntaa harrastamattomien määrä on kasvanut. Samalla on kuitenkin kasvanut niiden aikuisten osuus, jotka harrastavat liikuntaa erittäin paljon. Liikunta ja sen harrastaminen – tai harrastamattomuus – ovat yhä vahvemmin osa yksilön identiteetin rakennusprojektia ja omien arvojen elämistä ilmi. Menestyvän suomalaisen habitukseen liittyy yhä vahvemmin treenillä hankittu keho; möhömahaisen vuorineuvoksen ulkomuoto on jäänyt historiaan menestyksen mittarina.

Miten ihan tavalliset suomalaiset sitten urheilevat? Ylivoimaisesti suosituin liikuntamuoto on kävely ja lenkkeily, eli varsinaisesta urheilusta ei tällöin voida puhua. Pyöräily, uinti ja hiihto ovat niin ikään suosittuja – ja mielellään suomalaiset liikkuvat lähiluonnossa. Keskimääräinen suomalainen on edelleen hyvin rento liikkuja, ei järin suorituskeskeinen tai kilpaurheilullinen. Erilaiset joukkuepelit ovat kuitenkin hyvin suosittuja harrastuksia: niitä harrastaa noin 20 % miehistä ainakin kerran kuukaudessa. Kuinka tärkeitä nämä urheiluharrastukset sitten ovat identiteetin kannalta, jää mysteeriksi.

About Author