Pieniä ihmisiä
blogi – 23. kesäkuuta 2010 klo 16.54
Olen ollut kaksi päivää pohjoisessa, rajan molemmin puolin. Liikutun kyyneliin asti katsellessani tienpenkkoja. Ne kasvavat harvakseltaan heinää, metsälauhaa ja ketokukkia.
Kotona Kalevalla pientareet kasvat myös, rehevästi ja vihreänä. Ravinteikkaassa maassa (jota myös ilmasta laskeutuva lietelantatyppi vahventaa) ketokukat jäävät heinän varjoon. Vihreää joka puolella, tiheänä ja mehukkaana.
Kasvoin Lapissa. Kun lähdin opiskelemaan, en tuntenut kovin suurta kaipuuta. En ainakaan tienpenkkoja kohtaan.
Aivan samanlaista kaipuuta tuntisi varsinaissuomalainen, joka asuisi Lapissa ja kävisi kerran kesässä kotiseudulla. Miten rehevää! Lehtoja! Savinen maa jalkojen alla!
Tänään huomasin, että kaikki ihmiset, joiden kanssa olin ollut tekemisissä, olivat jollain tavoin pieniä. Kapeita tai lyhyitä, ja useimmiten molempia. Merkillistä miten karu maisema painaa jälkensä.
Perussuomalaisten lempiadjektiivi on nuiva. Minun on niukka.
helena lahti kirjoittaa:
23. kesäkuuta 2010 kello 18.23
Tässä asiassa ymmärrän sinua hyvin. Itse olen kotoisin Pohjois-Karjalasta, Lieksasta. Kesäni kohokohta on se kun saan pulahtaa sinisen järviveteen, mieluiten Pieliseen.
Ja jos kuulen kotimurrettani niin jotakin naksahtaa, positiivisesti.
Jatkan listaani: kuiva kangasmetsä, isot männyt, järven jää, tukkipinot teiden varsilla ( ei kai enää? mutta silloin kun asuin siellä) ja niiden tuoksu.
Siellä kaikki on mahottoman kaanista ja rehevvöö.
Tulehan Lapin poika takaisin tänne.
Saska kirjoittaa:
23. kesäkuuta 2010 kello 19.39
Tulossa ollaan, Oulun asemalla.