Simuloidun politiikan aika
blogi – 15. toukokuuta 2010 klo 14.48
Perjantain Turun Sanomissa väitöskirjaa aloitteleva Juho Lammintausta kirjoitti Vihreiden teeskentelevän vihreyttä. Maaliskuussa 2010 gradunsa valmiiksi saanut Lammintausta esitteli saksalaisen Ingolfur Blühdornin teoriaa simuloivasta politiikasta. Rohkein vedoin Lammintausta piirsi ruman kuvan Vihreistä ja vihreiden äänestäjistä.
Olisi kiinnostava nähdä allekirjoittaako nuori tutkija artikkeliaan parin vuoden päästä.
Ajatus politiikasta teeskentelynä on ajankohtaisempi kuin Lammintausta ehkä huomaakaan, ja se jäi pyörimään mieleen tänä hikisenä päivänä, jolloin on onni asustella pohjoisrinteelle rakennetussa mäkituvassa.
Politiikka on leikkiä
Simuloivassa politiikassa puolue pyrkii leikisti tavoittelemaan asioita, joita sen äänestäjät leikisti haluavat. Leikkimiseksi asia menee, koska tavoitteet ovat vaikeita. Niiden saavuttaminen vie vaalikautta pitempään, ja niiden toteuttaminen ei itse asiassa välttämättä lisää ihmisten tyytyväisyyttä.
Koska ikävien ja vaativien tavoitteiden toteuttaminen vääjäämättä romahduttaisi puolueen kannatuksen, puolue ei vakavasti pyrikään toteuttamaan niitä. Koska äänestäjätkään eivät oikeastaan kaipaa muutosta, he jatkavat tyytyväisenä vihreyttä simuloivan puolueen äänestämistä. Molemmille tulee hyvä mieli, ja kannatus sen kuin kasvaa.
Kyse on Vihreitä laajemmasta ilmiöstä. Vasemmisto ei pyri edes sosialismiin, vaikka uusi nuori puheenjohtaja onkin karvainen kuin korpikommunisti. Sosialidemokraattien vaatimuksista puuttuvat nykyään niin solidaarisuus kuin demokratia ja Kansallinen kokoomus on työväen ja kansanvallan puolue.
Hyvinvointi väljähdyttää tavoitteet
Poliittisiin ohjelmiin kirjatut tavoitteet eivät näy puolueiden toiminnassa. Syynä on hyvinvointi, joka tekee perinteisestä politiikasta mielenkiinnottoman.
Kun ihmisillä menee riittävän hyvin muuttuu kaikki politiikka simuloinniksi. Keskiluokalla ei ole syytä hakea muutosta elämäänsä. Jos ylipäänsä enää viitsii äänestää, on politiikan roolina joko saavutettujen etujen puolustaminen tai taivaanrannan maalailu.
Tavoitteensa jo saavuttaneet vanhat puolueet ovat näitä puolustuspuolueita. Äänestä meitä, niin kaikki jatkuu ennallaan. Ja ihmiset äänestävät, koska menetetyistä eduista ei luovuta, vaikka ne sitten maksatettaisiiinkin omilla lapsilla.
Kun keskiluokkaan kuuluva tajuaa, että mikään ei koskaan muutu, koska kaikki puolueet vain simuloivat, siirtyy hän uusien puolueiden äänestäjäksi. Se on täysin vaaratonta. Mikäänhän ei muutu, oli vallassa sitten kuka tahansa.
Onhan silloin sentään hauskempi äänestää puoluetta, jonka leikisti tavoittelemat asiat ovat kaikkien mielestä hyviä ja kannatettavia.Siitä se Vihreiden kasvu tulee, Juhon ja Ingolfurin mukaan.
jarkko kirjoittaa:
16. toukokuuta 2010 kello 20.57
Ihan hypoteettisena pohdintana (vain ohuen ohut asiayhteys):
Ajatelkaapa sitä porukkaa, joka kutsutaan yleisnimellä anarkistit. Järjestetään muutamien aktiivien masinoimia parin kolmensadan hengen mielenosoituksia silloin tällöin Helsingissä. Teemalla yhteiskunta on mätä ja kaikki paskaksi.
Jos kysyt tällaiselta irokeesipäiseltä krominaamalta, että mikä tässä yhteiskunnassa mättää, niin vastaus lienee kutakuinkin “yhteiskunta on paska, vanha maailma pitää tuhota…”. Mutta sitten kun kysyt käykö tämä tulevaisuuden toivo töissä, niin vastaus on todennäköisesti ei. Rahat tulee sossusta, jolloin tämä vanha maailmanjärjestys kuitenkin tarjoaa tällekin tulevaisuuden toivolle mahdollisuuden toteuttaa itseään valitsemallaan tavalla.
No Vihreitä en kuitenkaan tähän porukkaan suoranaisesti lue (vain ohuen ohuen yhteyden uskallan väittää näkeväni, olen kyllä puna-vihervärisokea).
Se mistä Vihreitä on perinteisesti syytetty on jättäytymisestä vastuunkannon ulkopuolella. Kansanedustaja ystäväni käytti nimitystä hyvän päivän lapset. Tällä hetkellä tuota titteliä tarjoaisin kuitenkin Urpilaisen ja Heinäluoman bändille.
Siinä vaiheessa kun SDP käytti “Kreikka-lainassa” pienille puolueille kuuluvaa oppositiokorttia se syyllistyi oman puolueen mahdollisen tulevan vaalimenestyksen asettamiseen kansallisen edun yläpuolelle. Samaan hengenvetoon päätään ovat nostaneet myös ulkomaalais- ja EU-vastaiset kannanotot. Sen verran koville tuo Kreikka-päätös otti ainakin Kokoomuksen ja Keskustan riveissä, että pitäisin melko luonnollisena että kumpikaan ei näillä eväillä samaan hallitukseen demarien kanssa vaalien jälkeen istuisi. Tosin aikaa on, paljon voi muuttua. Jo pelkästään Heinäluoman kaivaminen sarkofagista ennakoi kyllä hankaluuksia yhteistyölle.
Saska kirjoittaa:
16. toukokuuta 2010 kello 21.07
Hei Jarkko
Jos simuloitua politiikkaa on olemassa, on kansanedusetajaystäväsi määritelmä oikein tehty. Vihreitä äänestetään niin kauan kuin Vihreiden vaatimiin toimiin kulutuksen rajoittamiseksi ja oikeudenmukaisemman tulonjaon toteuttamiseksi ei tosissaan ryhdytä. Toisaalta: jos Vihreiden kannatus kasvaa niin että näitä toimenpiteitä pikku hiljaa ryhdytään hallitusohjelmiin sisällyttämään, ei kenenkään henkilökohtainen materiaalinen hyvinvointi siitä romahda. Muutokset olisivat vähittäisiä. Niille, jotka Vihreitä olivat äänestäneet, ne olisivat tervetullut merkki siitä, että äänellä oli vaikutusta, ja he äänestäisivät (aiempaa todennäköisemmin) uudemman kerran vihreitä. Vähittäinen muutos ei vieraannuta, vaan pikemminkin vahvistaa omaa vakaumusta.
Ne taas, jotka Vihreitä eivät äänestä, olisivat muutoksista tietysti niin kauhuissaan, että eivät varmasti jatkossakaan hairahtuisi. Siis siinä tapauksessa, että vähäinen henkilökohtainen taloudellisen edun menetys todella kirvelisi.
Jos kuvio menisi näin, ei simuloitua politiikkaa olisi ollut olemassakaan, vaan ainoastaan tosia ja hiljalleen toteutettavissa olevia tavoitteita.
Nuori tutkija tarkoitti simuloidulla politiikalla ehkä jotain muutakin, mutta kirjoitus oli sen verran sekava, että minulle jäi hieman epäselväksi että mitä.