Kentän laidalla
blogi – 11. toukokuuta 2010 klo 23.08
Tähän asti lasten harrastukset ovat olleet samalla vähän niin kuin omia. Muskarin aikaan on ehtinyt piipahtaa kirjastossa ja Paimion Rastin pikkutenavien suunnistusharjoitusten aikana on ehtinyt tavallista pidemmälle lenkille, ja maastoon tietysti.
Tänään kökötin ensi kertaa jalkapallokentän laidalla. Ensin pelasi kuopus, sitten esikoinen. Ensimmäinen antoi tasoitusta kaikille ja erityisesti Moision joukkueelle jättämällä lenkkitossut päiväkotiin. Ihan hyvin palloa potki myös kumpparit jalassa. Hyvä Kiusala!
Melkein kaksi tuntiahan siinä meni. Vaikka omakin pallo oli mukana, niin erilaistahan se oli, kun kuitenkin kuuluu seurata silmä kovana pelikentän tapahtumia. Kun tusina natiaisia juoksentelee kentällä pallon perässä ja osa sitä pakoon, niin jossain vaiheessa menee tällaiselta amatöörikatselijalta sekaisin omat ja vastustajan pellavapäät. En kuitenkaan erehtynyt hurraamaan kertaakaan Sauvon maalatessa Kiusalan 2001-2003 joukkuetta vastaan.
Alan ymmärtää miten kovan työn takana Teemu Selänteen menestys on ollut. Teemun vanhemmat ovat varmasti palkkion värjöttelystä saaneet. Minun taitaa olla varmempi vain laittaa paksummalti päälle.
PS. Tiedän että Teemu on jääkiekkoilija.
jarkko kirjoittaa:
12. toukokuuta 2010 kello 23.31
Kokosi huomioiden voit hyvin sparrata lapsia kotinurmella futiksen maailmaan
Muista kaksi futiksen tärkeintä prinsiippiä:
1. Kukaan ei ole nopea polvillaan
2. Kaikki massa on voimaa
Eli tiivistettynä kaikki aukot taidossa voi korvata asenteella/hulluudella. Ja päinvastoin. Olen itse opettanut valmentamilleni tytöille, että menkää siihen palloon samalla raivolla kuin silloin kun sisarus on vienyt rakkaimman lelusi (ovikaan ei edes hidasta). Ei tarvitse olla kiltti, kunhan on reilu
Saska kirjoittaa:
17. toukokuuta 2010 kello 21.15
Pannaan korvan taakse. Varokaa Oinila, Piikkiö ja Sauvo!