Monokulttuuria
blogi – 22. helmikuuta 2010 klo 9.12
- Löytyykö Lapin Kansaa? kysyn, vaikka tiedän jo. Koko Lapissa ei yhdestäkään kaupasta, kioskista tai edes matkamuistokojusta löydy Lapin paikallislehteä. Ilta-Sanomat ja Ilta-Lehti kyllä. Anna-Liisa, 45, rohkeissa alusasuissa, vink vink YLEn uusi johtaja.
Leipähylly. Reissumies, jälkiuunileipää oululaisen leipomon tekemänä, ruotsalaista Pågenin leipää, Fazerin ja Vaasan&Vaasan perusleipiä. Kaikkia näitä saa etelästäkin, mutta yhtäkään paikallisen reseptin mukaan tehtyä ei ole tarjolla. Sitä samaa kuin muualla.
Lapissa vallitsee monokulttuuri. Matkailun ihmemaa tarjoaa tulijoille sitä samaa, mitä nämä ovat tottuneet saamaan kotikonnuillaan etelän kaupungeissa. Samat lehdet, samat leivät, samat vuokrakoneen tekemät lattet ja mochat. “Omaleimaista” ovat vain kiinassa valmistetut matkamuistot. Hyvä avaimenperä, 6 euroa.
Illalla monotanssit. Saa tulla vaikka lumilauta jalassa
Monokulttuuri ei ole Lapin syy eikä Lapin oma ongelma. Koko Suomi on monokulttuuria. Kun halvin on suomalaiselle parasta ja suurin tekee halvinta, on lopputuloksena se, että vuonna 2025 Suomessa syödään tasan yhtä leipää, luetaan yhtä lehteä ja varmaan haudataankin kaikki samanlaisessa keräyspaperista valmistetussa kuituarkussa. Ehkä vielä samaan hautuumaahan, joka on kilpailutettu Suomussalmelle Persujängälle. Tuhannen vuoden päästä hyvää polttoturvetta.
Ruokapuolella sen köyhyyden jotenkin ymmärtää. Kun metsäläisestä ihmiseksi muututtiin vasta 500 vuotta sitten, ja senkin jälkeen vielä 400 vuotta lähinnä kärvisteltiin nälänhädästä toiseen, ei minkäänlaiseta ruokakulttuuria ehtinyt kehittyä.
Kyllähän leipää osattiin leipoa. Kun minä olin lapsi - siitä on 30 vuotta, usko pois - oli joka paikassa oman makuisensa leipä, sen seudun pöpöjen maukkaaksi jalostamaa. Kun taikinajuuren mikrobin sukupolvi elää noin 2 vuorokautta, ja juurella on ikää 100 vuotta, on siinä leivässä 5000 mikrobisukupolven jalostunut tieto. Ihmisellä puolestaan viljanviljelijänä takanaan tuommoiset 400 sukupolvea (n. 10 000 vuotta) ja suomalaisella 20 sukupolvea! Metsäläisiä ei lasketa.
Pitäisi siis arvostaa tuota pöpöjen rikasta kulttuuriperimää. Juurella tehty ruisleipä oli suomalaisen ruokakulttuurin suurin tuote.
400 vuotta leivän historiaa ei kuitenkaan ole riittävästi, että osaisimme. Kun leipomoita ryhdyttiin rakentamaan tehokkaiksi, väittivät koneiden tekijät, että ei sitä perinteistä ruisleipää voi mitenkään moderneilla koneilla tehdä. Niinpä päätti ensin leipuri ja sitten leivän syöjä unohtaa perinteiset. Muututtiinn syömällä moderniksi. Ranskis oli hienoa asia.
Samalla tavoin on käynyt juustoille, jotka on pilattu poistamalla maku, kermalle, jonka tilalle on tuotu kammottavalta sanonko miltä eritteeltä näyttävät kasvikorvikkeet ja jopa puurohiutaleille, joita jonkin aikaa joutui ostamaan torilta, jos halusi muuta kuin esikypsytettyä vauvanvelliä.
Kun perinteitä ei ole, ei ole itsetuntoa. Kun itsetuntoa ei ole, eivät perinteet säily. Muna ja kana. Monokulttuuri.
Todellinen suomalaisuuden ydin on itsetunnon heikkous. Se on perisuomalaisempi piirre kuin takavuosien tavaremerkit hiljaisuus, sisäänpäinkääntyneisyys ja valkoiset tennissukat. Se on aitoa metsäläisyyttä.
Olkaamme ylpeitä heikosta itsetunnostamme. Tehdään siitä uusi suomalaisuuden symboli, nostetaan sellaisiin korkeuksiin, että meidät oikein tunnetaan! Mestarillisen heikosta itsetunnosta nousee uusi, onnellinen, monokulttuurinen Suomi.
Reissumiestä, Ilta-Sanomia ja dallaspullaa huraa.
Kuva:
Anna-Liisa kirjoittaa:
22. helmikuuta 2010 kello 13.58
Hyvä pakina!
Juustot on pilattu poistamalla rasva.
Minä oon hulluna dallaspullaan. En kyllä ole varmaan viiteen vuoteen yhtään syönyt, mutta muistan kyllä miltä se maistuu. Nams.
Sitäkin voisi pohtia, miksi me olemme niin huonoja ja haluamme huonoudessa piehtaroida.
Muistan kun nuorena Englannissa töissä ollessani kirjoitin brittiläiseen suureen naistenlehteen lukijan kirjeen, jossa ihmettelin, miksi Englannissa ei tunnettu a) yhden hanan sekoittajia (hanoja joissa kylmä ja lämmin vesi tulevat samasta putkesta ulos ja sekoittuvat sopivaksi; Brittilässä kuuma ja kylmä vesi tulivat eri hanoista), b) käsisuihkuja (kaupasta piti ostaa semmoinen kuminen letku, jonka toisen pään haarat sopivat noihin kylmään ja kuumaan hanaan ja toisessa päässä oli suihkusuutin josta sitten sai sopivaa vettä. Ja voi pestä tukkansa tarvitsematta upottaa päätä kylpyveteen jossa muu keho on lionnut tai lavuaariin; tukan huuhtominen oli erinomaisen työläs toimenpide. Ja sai sillä kumiletkusuihkulla muutkin paikkansa paremmin pestyä.)
No. Kirjoitin hauskasti ja kivasti (juujuu) ja englantini oli erinomaista. Eivät julkaisseet.
Jos joku ulkomaanelävä kirjoittaisi Suomesta jotain vastaavaa arvostelua, se julkaistaisiin tietenkin, ja sen jälkeen alkaisi kaikissa medioissa kiihkeä pohdinta että miksi meillä ollaan niin huonoja siinäkin asiassa.
Mutta blogimerkintösi pointti ei varmaan ollut tämä?
Saska kirjoittaa:
22. helmikuuta 2010 kello 14.23
Niin, lankesin siihen “me ollaan huonoja” -ansaan. Se on suomalaista sekin, ja yksi tapa vaientaa keskustelu. Oman pesän likaaja. Kunnallispolitiikassa sellaisista äänensävyistä saa kutsumanimen Museolautakunta.
Kaikki on vaan niin mahottoman hyvin. Ei pidä valittaa, ja erityisesti: ei pidä yrittää muuttaa! Sehän se vasta kamalaa on kun monokulttuuri ei edistykään. Alkeellista ja varmasti oma etu mielessä, niin kuin Tuomasjukalla leipähyllyllä.
Eiku oikeasti minä vaan olen sitä mieltä, että oli se luojan lykky, ettei EU:n elintarvikevirasto tullut Suomeen. Olisi se jollain tavalla häpeällistä, tässä maassa.
Anna-Liisa kirjoittaa:
22. helmikuuta 2010 kello 16.26
Olemme meidän taloudessa keskustelleet paljon siitä, miksi pienet herkkuvalmistajat eivät menesty, kun meillä olisi pientä taipumusta herkkuihin. Väkeviin jalkahikijuustoihin, pateisiin ja makkaroihin yms. Ei joka päivä, mutta joskus.
Muistelemme Ranskan matkoja ja kertomuksia vaikka mistä muualta Euroopasta: jokaisessa pienessäkin kylässä on kahvilaa ja herkkukauppaa.
Meitä on liian vähän! Tai oikeammin: asumme liian harvassa! Ei riitä ostajia. Kun on vähän ostajia, on hinnan oltava kallis jotta herkkua kannattaisi valmistaa. Jos herkku on kallis, sitä voivat ostaa vain rikkaat. Rikkaita on sitten vielä vähemmän siinä herkkukaupan vaikutusalueella.
Ei me ainakaan ruveta matkustelemaan ympäri Uuttamaata ostaaksemme jotakin ihanaa herkkua. Eikä riittävän moni muukaan.
It’s so simple.
Anna-Liisa kirjoittaa:
22. helmikuuta 2010 kello 16.28
Minä en ole tuo mainitsemasi 45-vuotias Anna-Liisa. Enkä varsinkaan rohkeissa alusasuissa.
Saska kirjoittaa:
22. helmikuuta 2010 kello 17.08
No voi himppu!