Olimme kuluttajia
blogi – 11. marraskuuta 2009 klo 23.25
Luin kirjan. Se on nykyään aika harvinaista.
Koska maailmassa on vähänlaisesti hyviä kirjoja, kirja tai kaksi vuodessa pitäisi riittää. Valitettavasti en ole keksinyt miten ne vuoden kirjat löytäisi.
Ennen oli helpompaa. Riitti kun käveli B:n kohdalle kirjahyllyyn ja lainasi Tarzania. Vähän vanhempana sitten varma valinta oli yli 5 cm paksu Waltari, ja sitten vielä myöhemmion mikä tahansa kirja, jossa oli sellainen keltainen selkämys. Paitsi Yashar Kemal. Luin silti ne kaikki.
Tänä vuonna olen lukenut Tomek Tryznan Mene, rakasta. Tiesin, että se on hyvä, koska ennen lasten tuloa olin lukenut Tyttö ei-kukaan. Puolalaiset kirjat yleensäkin ovat, tiedä miksi. - Tiedättekö muuten mitä tarkoittaa kurrrva? Se oli useimmiten toistunut sana kun nuoret rajavartija pelasivat jalkapalloa jossain Puolan ja Ukrainan rajalla, kultaisella 90-luvulla. Taidan arvata.
Olimme kuluttajia ei ollut mikään kaunokirjallinen elämys. Kirjan idea on yksinkertaisesti kuvata neljä mahdollista maailmaa vuonna 2023. Poikani on silloin 21, tyttäreni 17, ja minäkään en ole vielä edes eläkeputkessa. Se on siis ihan lähellä.
Kirjan kirjoittajien (Aleksi Neuvonen ja Roope Mokka, molemmat Demos Helsingistä) lähtökohta on se, että maailma kuluttaa yli varojensa. Olen samaa mieltä. Tuskinpa sitä itse asiassa kovin moni kieltääkään. Erimielisyyttä ihmisillä tuntuu olevan lähinnä siitä, että kuinka kauan tämä tuhlaus voi jatkua, ja että korjaako tilanteen lopulta kulutuksen vähentäminen vai teknologian kehitys.
Herrojen Neuvonen ja Mokka mielestä 15 vuoden päässä olevan maailman määräävät kaksi trendiä.
- Heräävätkö ihmiset kantamaan vastuunsa siitä, että tulevillekin sukupolville jää jotain kulutettavaa
- Saavatko valtiot aikaan kansainvälistä sääntelyä luonnonvarojen ja tulevien sukupolvien suojelemiseksi
Siis jotenkin näin:
Nelikentästä saa tietysti neljä vaihtoehtoista maailmaa, mutta siinä on kaksi liikaa tälle illalle. Ääripäät ovat kuvassa.
Vielä 15 vuotta on se maailma, johon olemme menossa. 15 vuodessa ei ole saatu aikaan yhtenäistä toimintamallia ympäristöongelmien ratkaisemiseksi. Valtiot suojelevat etujaan ronskisti. Luonnonvarojen ehtyessä rikkailla menee edelleen hyvin, mutta keskiluokka putoaa jo onnelasta.
Planetaarinen tahto herää kuvaa ekoparatiisia, jossa yksilöt kantavat vastuunsa oman pihan ja kylän pitämisessä kuosissa, ja valtiot puolestaan ovat delegoineet luonnovarojen hallinnan Maailmanhallitukselle. Elämä on tasapuolisesti niukempaa kaikilla. Kun tämä ei ole se suunta, johon nyt menemme, kuulostaa se tietysti pahasti yhtä halpahintaiselta avaruusfantasialta kuin nuoruuteni kirjastojen Arthur C. Clarken scifi-kirjat.
Kirjan kirjoittajille jälkimmäinen vaihtoehto ei kuitenkaan ole unelma, vaan tavoite. “Toivomme, että hetki, jolloin totesimme “olimme kuluttajia”, olisi menneisyydessä, ei tulevaisuudessa. Että elämä voisi olla taas vähemmän syyllistävää. Että olisimme vapautuneet kuluttajuudesta”, kirjoittavat Neuvonen ja Mokka.
Muuten olen tänä vuonna lukenut harvinaisen tylsiä papereita, joissa on päällä semmoinen napakairan kuva. Niissäkin tuntuu olevan pohjalla ajatus, että vielä viisitoista vuotta, tai ainakin tämä vaalikausi.
tauno lehtonen kirjoittaa:
12. marraskuuta 2009 kello 0.28
Ei se ole vain napakairan vika se, että kulutusta ja vain kulutusta suositaan. Kuunteleppa Kataisen , Sailaksen, Vanhasen ja ketä kaikkia niitä onkaan, puheita. Tai Obaman miljardi pumppauksia kulutuksen lisäämiseksi. Sitä sanotaan elvytykseksi.
Kun kerran kapitalismin yhä tihenevät lamasyklit ovat suoraa seurausta siitä, että tuotetaan enemmän kuin on kulutusta, niin sitten pitää kulutusta jotenkin, vaikka keinotekoisesti, saada lisätyksi. Tehdään siis yhä enemmän kännyköitä joiden elinikä on kaksi vuotta, tai muutetaan mallia joka toinen vuosi jolloin vanhentunut malli saadaan kiertoon köyhemmille ja uutta niille joilla on varaa siihen.
Sitten on tietenkin aina olemassa sota joka on hyvä hävittämään liikaa tuotettuja tavaroita ja tarpeettomia ihmisiä.
Kuitenkaan ei ole kysymys “oikeasta” ylituotannosta vaan siitä, että hyödykkeet eivät jakaudu tasaisesti. Ja kun alussa kirjoitin, että kapitalismin lamat toistuvat aina vain nopeammin ja nopeammin, on yhtenä tämän kehityksen kiihdyttäjänä se, että yhä useampi ihminen myös ns. rikkaissa teollisuusmaissa suistuu köyhyysrajan alapuolelle, siis mahdollisuus kapitalistiselle tuotannolle välttämättömään kulutuksen lisäämiseen heikkenee sekä absoluuttisesti, että suhteessa väestön kehitykseen.
Kukapas se olikaan, kun reilut sata vuotta sitten laskeskeli, että työväestön köyhtyminen ja kurjistuminen lisääntyy. Taisi myös povata, että ns. keskiluokkaisetkin kokevat tämän saman kohtalon. Eli tuloerot kasvavat ja keskiluokasta yhä useampi joutuu työväenluokan asemaan, niin työn organisaatiossa kuin elintasossaankin.
Olisikohan tuossa Sinun lukemassasi kirjassa sitten sisällä myös ajatus valtoiden kuoleentumisesta josta myös muistan joskus lukeneeni.
Saska kirjoittaa:
12. marraskuuta 2009 kello 10.08
Se oli sen verran lyhyt pamfletti, että valatioiden roolia ei käsitelty. Enhän minä sitä olisi lukenut jos se pitkä olisi ollut
Köyhyys on suhteellista. Sailaksen kanssa on pakko olla samaa mieltä siitä, että tuloerojen tasaantuminen 90-luvun laman aikana ei ollut kenellekään mieleen eikä eduksi. Kasvavien tulojen aikana yhä useampi saa tyydytettyä perustarpeensa - mutta samalla syntyy uusia perustarpeita. Nyt jo nettiyhteyttä pidetään perustarpeena, ja jos siihen ei ole varaa niin ihminen tulee onnettomaksi. Saapi ehkä jonain päivänä siihen jopa sossusta rahaa.
Kulutuskilpailu on minusta se suurin ongelma. On vaikea heittäytyä syrjään oravanpyörästä jos kuitenkin sisimmässään on kateellinen naapurin nelivetoiselle ja etelänmatkoille.
Kateus ei ole syy pistää rajoituksia ihmisille. Kukin kuluttakoon sen verran kuin haluaa, mutta jokaisessa ostoksessa pitää olla mukana sen hinta ympäristölle ja yhteiskunnalle. Nyt näin ei ole, vaan laskun maksavat jälkipolvet.
tauno lehtonen kirjoittaa:
12. marraskuuta 2009 kello 10.54
Tässä lienee se perusero minun ja usean muun ajatusten välillä.
Kun meidan on kuitenkin pakko kuluttaa elääksemme, ei siihen oikein istu se, että makkaratehdas pakkaa 100 grammaa lauantaimakkaraa muoviin, kuljettaa sen 1000 kilometrin päähän ja minä nälkäinen maksan makkaran ostaessani myös tuosta tarpeettomasta, siis muovista ja saasteesta, kun makkaran pakannut firma kerää voiton.
Saska Tuomasjukka » Arkisto kirjoittaa:
20. huhtikuuta 2010 kello 22.50
[…] kirjoja tehdään enää vain Puolassa, mutta että ylipäänsä lukukelpoisia on näin vaikea löytää menee yli […]